Suomen tarinat -hanke järjesti yhteistyössä Historians Without Borders -järjestön ja Sodan ja Rauhan keskus Muistin kanssa Mikkelissä sodan kertomuksia ja historiakulttuuria käsittelevän seminaarin. Samassa yhteydessä järjestettiin myös opettajille ja tutkijoille suunnattu keskustelu- ja koulutustilaisuus.

Seminaarin avasi Sodan ja rauhan keskus Muistin toimitusjohtaja Olli-Pekka Leskinen esittelemällä päivän teemaa ja Muistin toimintaa. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi dosentti Jukka Kortti Helsingin yliopistosta ja päivän luennoitsijoiksi oli kutsuttu professori Olga-Davydova Minguet Itä-Suomen yliopistosta, dosentti Ville Kivimäki Tampereen yliopistosta ja dosentti, valtiosihteeri Pilvi Torsti. Professori Davydova-Minguet aloitti päivän luento-osuuden kertomalla suomalaisten keskitysleirien julkisista esityksistä Venäjällä. Esityksessä käytiin läpi sitä, miten Karjalan tasavallassa on viime vuosina rakennettu uusia monumentteja ja julkista muistia toisen maailmasodan aikaisista suomalaisen miehityshallinnon järjestämistä keskitysleireistä. Niistä puhuttaessa ja esitettäessä käytetään transnationaalin muistin ”kielioppia”, vaikka tavoitteena on luoda ”meidän” kansallista yhtenäisyyttä. Pilvi Torsti kertoi omassa puheenvuorossaan Bosnian ajankohtaisesta tilanteesta ja esitteli Bosnia ja Hertsegovinan sodan jälkeisen koulutuksen ja historianopetuksen päälinjoja. Lisäksi esityksessä kuvattiin kaikille kansanryhmille yhteistä koulutusta tarjonneen United World Collegen Mostarin toimintaa ja kokemuksia konfliktin jälkeisenä koulutusmallina. Dosentti Ville Kivimäki kertoi omassa esitelmässään historiantutkijoiden keskeisestä roolista suomalaisessa tiedotus- ja propagandatyössä toisen maailmansodan aikana. Talvisodan alussa historioitsijat värvättiin mukaan kirjoittamaan tarinoita ”isänmaan historiasta”, joilla nähtiin olevan olennainen merkitys kansalaisten taistelutahdon ylläpitämisessä. Kertomuksia menneistä sodista hyödynnettiin laajasti propagandatyössä ja niiden kautta vuosien 1939–1944 sodat liitettiin kansakunnan historian pitkään jatkumoon. Esityksessä nostettiinkin esiin kysymys, miksi historia on niin läheisessä yhteydessä sotaan – ja mitä tämä voi kertoa historian käytöstä nykyisessä tilanteessa. Luentojen jälkeen luennoitsijat sekä professori emerita Sirkka Ahonen osallistuivat dosentti Jukka Kortin johtamaan paneelikeskusteluun, jossa myös yleisö pääsi mukaan esittämään kysymyksiä. Keskustelussa nousi esiin erityisesti Ukrainan sota ja ajankohtaisen tilanteen vaikutukset Suomen sotanarratiiveihin ja historiapolitiikkaan.

Seminaarin päiväohjelman jälkeen järjestettiin historian opettajille ja tutkijoille suunnattu keskustelu- ja koulutustilaisuus, jonka aiheena olivat sodan kertomukset ja kouluopetus. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi historianopettaja, väitöstutkija Aleksi Marti Helsingin yliopistosta. Tilaisuuden avaussanat lausui HWB:n puheenjohtaja, kansanedustaja Erkki Tuomioja esitellen samalla Historioitsijat ilman rajoja -järjestön toimintaa. Apulaisprofessori Jan Löfström Turun yliopistosta piti alustuspuheenvuoron aiheenaan ”kipeän historian käsittely oppitunneilla”. Puheenvuorossa käsiteltiin historianopetusta tieteen, politiikan, etiikan ja poetiikan näkökulmista käsin. Löfströmin mukaan kipeän historian käsittelyssä historian tunneilla on tärkeää tarkastella historiallisen tiedon luonnetta ja harjoitella kriittisen vertailevan analyysin tekemistä. Läsnä on kuitenkin aina jollain tasolla myös, se että jokin koetaan epäreiluksi tai moraalisesti vääräksi, mikä korostaa historiaoppiaineen moraalista luonnetta. Näkökulmat kipeisiin aiheisiin ovat lisäksi niin julkisuudessa kuin luokkahuoneessa poliittisestikin motivoituja. Puhe on historian politiikkaa, joskus ehkä historiapolitiikkaakin ja asiaan liittyy esimerkiksi identiteettikysymyksiä. Lopulta, vaikka historian oppitunnilla tiedot ja argumentit olisivat pääasia, paljon riippuu viime kädessä siitä, millaisia narratiiveja rakennetaan, koska narratiivinen totuus ja looginen totuus saattavat kilpailla keskenään, ja ‘stoori’ on usein vahvempi kuin argumentit. Puheenvuoron jälkeen opettajat ja tutkijat saivat mahdollisuuden jakaa ajatuksiaan pienryhmäkeskusteluissa ja lopuksi keskeisiä huomioita koottiin yhteiseen keskusteluun.