Liisa Oikari: Paikan henki -juliste

Paikan henki -konferenssi Järvenpäässä

Kirjoittanut Mari Viita-aho

Kaksipäiväinen Paikan henki – kotimuseot muuttuvassa maailmassa -konferenssi järjestettiin Järvenpää-talossa 17.–18.11.2022. Yksi järjestäjistä oli Suomen tarinat -hankkeen tutkija Mari Viita-aho. Konferenssin keskeiset teemat olivat kotimuseoiden kävijäsuhde ja museoiden sisällölliset narratiivit, autenttisuus monine erilaisine merkityksineen sekä yhteiskunnallisen ja museaalisen arvon määrittely. Alla muutama sana siitä, miten tapahtuma liittyi esimerkiksi suomalaisuuden tarinoihin, ja mitä konferenssin aikana puhuttiin.

Suomessa kotimuseoita on perustettu paljon 1950–1970-luvuilla. Ne ovat toimineet osana suomalaisuuden rakentamisprojektia, kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan elämäntyötä esittelevä Gallen-Kallelan Museo (Turunen & Viita-aho 2020). Myös poliittisten henkilöhistoriallisten museoiden kautta on rakennettu kansallisuutta, hyvänä esimerkkinä Marsalkka Mannerheimin koti Kaivopuistossa tai Urho Kekkosen tarinan ympärille rakentunut presidenttien museo Tamminiemi. Monilla arvostetuilla, suomalaisille tärkeillä henkilöillä onkin omat museonsa, joiden eksplisiittisena tehtävänä on antaa tietoa taiteilijan elämästä ja hänen merkityksestään aikakautensa tapahtumiin. (Sibelius, Runeberg, Wikström, Aalto, Särestöniemi). Menneinä vuosikymmeninä näihin, suomalaisten merkkihenkilöiden muistoa säilyttämään perustettuihin paikkoihin, on suhtauduttu kunnioituksella, ja niitä on usein vaalittu muuttumattomina, lähes mausoleumin kaltaisina kohteina.

Yksi Paikan hengen keynote-puheenvuoroista käsittelikin kotimuseoiden suhdetta nationalismiin. Kulttuuriperinnön tutkija, FT Caroline Wallis avasi puheenvuorossaan “In and out of a full house: perspectives on nationalism, identify, heritage and sketches of possible futures for house museums” ensin nationalismin teoreettista taustaa, sitä miten kotimuseot ovat osallistuneet kansallisuuden rakentamiseen, ja tarjosi lopuksi vielä muutamia kurkistusikkunoita mahdollisiin tulevaisuuksiin. Ernest Gellnerin, Eric Hobsbawnin ja Anne-Marie Thiessenin ajatuksille rakentaen Wallis ehdotti, että nationalismi on syntynyt teollisen yhteiskunnan mukanaan tuomasta tarpeesta hallita suurempia kansanjoukkoja, ja museot ovat tarjonneet väylän rakentaa yhteiskunnallisia arvomaailmoja, kuvastoja, ja kansallistunnetta. Kotimuseoiden kohdalla, jotka Suomessa sijoittuvat usein omaan rauhaansa syrjäkylille tai metsien keskelle, tämä on tarkoittanut myös alkuperäisyyden tai autenttisen suomalaisuuden etsimistä ja kuvaamista. Usein kotimuseoihin tullaankin oppimaan menneisyydestä, muistelemaan paikallista ja kansallista historiaa, ja kohtaamaan taidetta, joka on ollut läsnä monen elämässä kansakoulusta tai peruskoulusta lähtien. Kotimuseoihin tullaan etsimään juuria, ja palaamaan niille.

On kuitenkin museoalalla tunnettua, että tämä alkuperäisyyden tavoittelu rakentuu monista harkituista yksityiskohdista. Kotimuseoissa aika on usein pysäytetty johonkin tiettyyn vuosikymmeneen, jota jäljittämään museo konstruoidaan. Museotiloihin, rakennuksiin ja niiden ympäristöihin sekä niissä oleviin esineisiin liittyy monenlaisia affekteja ja tunteita. Tätä affektiivista materiaalisuutta – kotimuseoiden ja niiden esineistön synnyttämiä tunnemuistoja – pohti puheenvuorossaan FT Anna Kajander. Kajander työskentelee tutkijana SENSOMEMO-hankkeessa. Hän on tutkimuksessaan pohtinut kodikkuuden rakentumista: millaisia (aisteihin liittyviä) elementtejä ihmiset kodikkuuteen liittävät, millaisiin tunteisiin se pohjaa, ja miten kodikkuuden tunnelmaa voidaan tietoisesti rakentaa. Esineisiin liittyvien affektien analyysin pohjalta näyttää, että autenttisuuden kokemus on jäljitettävissä ja eriteltävissä, ja että sitä voidaan tietoisesti tuottaa. Autenttinen kokemus on siis rakennettavissa museotilaan.

Autenttisen sanakirjamääritelmä on “aito, väärentämätön, luotettava”. Jos kotimuseoon on tietoisesti rakennettu autenttinen tunnelma, voiko autenttisuus olla niin sanotusti aitoa? Kuten sanottu, kotimuseot ovat rekonstruktioita tietystä aikakaudesta. Koteina säilytettyihin museoihin on pyritty palauttamaan kodin tunnelma. Usein tämä tarkoittaa kuitenkin esimerkiksi sitä, että kodin tekstiilejä täytyy uusia aika ajoin, eikä kaikki kodissa oleva siis ole alkuperäistä. Usein autenttinen tunnelma syntyykin juuri ylläpidon ja konservoinnin takia, ei niistä huolimatta. Jos kotimuseoiden esineistöjä ei päivitettäisi, konservoitaisi, ja huollettaisi jatkuvasti, muuttuisi niiden autenttisuus hyvin toisenlaiseksi: hylätyn talon estetiikaksi.

Kodin, autenttisuuden, ja museoissa rakennettujen narratiivien suhde herätti siis paljon keskustelua kahden päivän aikana. Yksi keskeinen kysymys on, millaisia arvomaailmoja menneisyydestä on mahdollista kotimuseoiden avulla välittää tähän päivään? Miten näistä arvomaailmoista – esimerkiksi aiemmin vallinneista sukupuolten välisistä suhteista tai seksuaalivähemmistöjen lainsuojattomuudesta – puhutaan kotimuseoissa? Päädytäänkö joissakin tapauksissa legitimoimaan menneisyyden arvoja? Tai millä keinoin olisi mahdollista tuoda arvoja museoon vertaillen, keskustellen, arvioiden, ja suunnaten kohti tulevaa? Museologian emerita Kerstin Smeds sivusi asiaa puheenvuorossaan viitaten Shadrick Addyyn (2021): “historic houses must become an interpretive space that encourages imagination, discovery and reflection”. Olisiko erityislaatuisten talojen potentiaalina erityislaatuisten ajatusten herättäminen, ja tekojen inspiroiminen?

Näiden teemojen parissa oleminen jatkuu Suomen tarinat -hankkeen taiteellisessa osuudessa. Näyttelyn kaksi osuutta tapahtuu nimittäin kotimuseoissa: Mannerheim-museossa (keväällä 2023) ja Gallen-Kallelan Museossa (keväällä 2024). Odotamme suurella mielenkiinnolla, millaisia teosehdotuksia näihin museoihin saadaan moninaisista taustoista tulevilta taiteilijoilta; millainen merkitys Akseli Gallen-Kallelalla ja Marsalkka Mannerheimilla on tulevaisuuden suomalaisuudelle; ja miten kotimuseoympäristöt vaikuttavat teosten muotoutumiseen ja niiden äärillä järjestettäviin keskusteluihin?